Adams-sali Helsingin Erottajalla täyttyi 20.3. niin toimittajista, luonnonsuojelijoista, ministeriöiden ja eduskunnan työntekijöistä kuin kansallispukuisesta saamelaisdelegaatiosta. Reilu vuosi sitten samasta aiheesta Kansallismuseossa järjetetyssä seminaarissa puitiin saamelaisten oikeuksia ja metsätalouden vaikutusta saamelaiseen poronhoitoon. Tällä kertaa aihepiiri oli sama, mutta osanotto oli runsaampaa ja sisältö yllättävämpää uusine tutkimustuloksineen.

Metlan tutkimustuloksista

Metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija Timo Helle esitteli tuoretta tietoa, jolla pyrittiin selventämään mm. niinsanotun ylilaidunnuksen käsitettä. Toistuvastihan on väitetty, että porotalouden ongelmat johtuvat ennen kaikkea porojen liian suuresta määrästä, ja laidunalueiden vähenevän ”liian suuren” poromäärän takia.

Helteen mukaan ylilaidunnus-käsitettä kuitenkin käytetään monella tavalla määrittelemättä tarkemmin, mitä sillä itse asiassa tarkoitetaan. Ns. ylilaidunnettujen tunturipaliskuntien alueella tuotto on hyvä, eikä porotiheyden lisääntymisestä ole seurannut tuoton alenemista, kuten ylilaidunnus- käsite voisi antaa ymmärtää. Helteen esittelemien tutkimustulosten mukaan porotiheyden ja lihantuoton positiivinen korrelaatio osoittaa, että poronhoito on ollut taloudellisesti järkevää. Tutkijana ja ekologina Helle peräänkuulutti silti malttia porolukuihin.

Metsätaloudella on sen sijaan todistettavasti ratkaiseva vaikutus lupon määrän vähentäjänä ja aikaisemmin luultua suurempi vaikutus myös jäkälän määrään. Vanhoissa metsissä on jopa puolet enemmän jäkälää kuin hakkuualueilla ja nuorissa metsissä. Helteen mukaan hakkuiden vaikutukset näkyvät jäkälässä useiden vuosikymmenten ajan.

Poro käyttää hyväkseen luppoa puun rungosta niin korkealle kuin ylettää, mutta pääosin poro syö myrskyjen hangelle pudottamaa luppoa. Tämä ns. lupposadannan määrä ei ole henkeäsalpaava, mutta kuten Suomen porosaamelaisten puheenjohtaja Juha Magga muistutti, poro lihottaa itseään kesän ja laihtuu talvella. Jäkälän kaivuun ollessa mahdotonta on vähäinenkin luppo olennaista poron hengissä selviämiselle - vaikkakin laihana - kesään.

Helle valotti lupon rahallista merkitystä poroelinkeinolle. Hän esitti tapausesimerkkinä Enontekiöläisen Peltovuoman tokkakunnan luppometsien merkitystä lumiolosuhteiltaan kovana keväänä 2005. Ilman luppometsien tarjoamaa ravintoa kahden ja puolen kuukauden hätäruokinta olisi 3000 porolle tullut maksamaan yli 110 000 euroa. Tällaisia summia ei millään tokkakunnalla tai paliskunnalla voi olla, joten kysymys on taloudellisesti ratkaisevasta asiasta, sanoi Helle.

Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä arvokkaammmaksi käy rehuna käytetty heinä, ja suurimassa osassa Ylä-Lapin paliskuntia sen kasvattamiseen ei ole juurikaan mahdollisuuksia.

Metlan tutkimuksen valossa näytöt metsätalouden poronhoidolle aiheuttamista haitoista ovat entistä perustellumpia. Poronhoitolain toisessa pykälässä sanotaan, ettei muista maankäyttömuodoista saa olla huomattavaa haittaa poronhoidolle. Helteen mukaan Lapin yliopistossa onkin valmisteilla ympäristöoikeuden pro gradu -tutkielma, joka käsittelee juuri sitä, täyttääkö metsätalous Ylä-Lapissa huomattavan haitan tunnusmerkit.

Helle kommentoi myös metsäkiistan yhteydessä käytyä keskustelua, jossa metsätalouden aiheuttamista ongelmista puhuttaessa vertaillaan metsäpaliskuntia metsättömillä alueilla harjoitettavaan poronhoitoon. Helteen mukaan ”tunturi- ja metsäpaliskuntien vertaaminen toisiinsa metsätalouden vaikutusten selvittämiseksi ei ole relevanttia perustavaa laatua olevista ekologisista eroista johtuen”.

Seminaarin puheenjohtajana toimineen Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio mainitsi, että ylilaidunnuksen pelossa asetetut paliskuntien enimmäisporomäärät ovat tuntuneet usein ”hatusta vedetyiltä”. Aikio kritisoi Suomen valtion suhtautuvan vapaasti laiduntavaan poronhoitoon lainsäädännöllisesti kuin mihin tahansa maatalouteen. ”Suomen lainsäädäntö lähtee siitä, että poro on lehmä. Ja jos ei poro vielä ole lehmä, sen on opittava lehmäksi”, nauratti Aikio yleisöä.

Saamelaisten oikeuksista

Poromäärät ja porojen perinteinen laidunnus vapaana metsissä johtikin sitten kysymykseen saamelaisten oikeuksista. Saamelaisten asema alkuperäiskansana ei perustu kirjallisiin dokumentteihin tai entisiin omistusoikeuksiin. ”Alkuperäiskansa-käsitteessä on aina kyse suhteesta historiallisesti alkuperäisen ryhmän ja nykyisin valtaa käyttävän väestön välillä”, sanoi Saamelaiskäräjien lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen, ja jatkoi: ”Uudet elinkeinot saattavat parantaa alkuperäiskansan aineellista elintasoa, mutta loukata alkuperäiskansan oikeuksia ja hävittää sen kulttuurisen omaleimaisuuden katkaisemalla kansan yhteyden omiin luonnonvaroihin”.

Hyvärinen totesi, että ”Luonnonvarojen hoidon, käytön ja suojelun yhteensovittaminen saamelaisten kulttuurin turvaamiseksi saamelaisten kotiseutualueella on uudessa metsähallituslaissa säädetty Metsähallituksen tehtäväksi. Tehtävä on likimain mahdoton, koska Metsähallitus toimii valtion liikelaitoksena myös saamelaisten perinteisillä alueilla”.

Saamelaisneuvoston tervehdyksen tuonut varapuheenjohtaja Kati Eriksen oli Ylä-Lapin kiistassa erityisen huolissaan väkivallasta saamelaisia kohtaan. Kyse ei ole yksittäisistä tapauksista, vaan painostus ja uhkailu on jatkuvaa. Eriksen totesi olevansa pahoillaan, että joutuu uudelleen vetoamaan saamelaisten kollektiivisia oikeuksia puolustavien ihmisten turvallisuuden puolesta. ”Katsomme, että Suomen valtio on antanut yksittäisten henkilöiden maksaa oman alkuperäiskansapolitiikkansa epäonnistumisen”, Eriksen sanoi.

Seminaaripäivänä Inarissa metsätalouden puolustajat tiedottivat perustaneensa oman virallisen yhdistyksen, ”Inarin metsätoimijat”. Tiedotusvälineiden mukaan yhdistyksen tarkoituksena on puolustaa metsäelinkeinoa kaikin keinoin ja kaikilla tasoilla. Yhdistyksen taustalla ovat samat henkilöt, jotka keväällä 2005 pyörittivät häiriköinnistään, uhkailustaan ja vaaratilanteiden aiheuttamisesta surullisenkuuluisaksi tullutta, surkuhupaisasti anti-terror- centeriksi nimettyä telttaleiriä hakkuualueen laidalla Nellimissä.