Metsäautotiet pirstovat laitumet lisäten laidunnuskustannuksia, ja hakkuutähteet jäävät metsiin estämään porojen ruokailua. Hakkuun piiriin joutunut metsä ei usein ehdi palautua hyväksi laidunalueeksi ennen uutta hakkuuta.

Suurin osa metsistä Inarissa sijaitsee valtion mailla, joita hallinnoi Metsähallitus. Alue kuuluu poronhoitoalueeseen, jossa porojen vapaa laidunnusoikeus on periaatteessa turvattu poronhoitolailla.

Monien Inarin paliskuntien tärkeillä laidunalueilla ovat hakkuut koko ajan käynnissä, ja uusia on suunnitteilla, vaikka Metsähallituksen luonnonvarasuunnittelun päivittäminen on vielä kesken. Lain mukainen neuvotteluvelvoite poronhoidon edustajien kanssa ei täyty.

Vapaasti laiduntava poronhoito perustuu ikiaikaiseen vuodenaikojen mukaan etenevään laidunkiertoon. Poro noudattaa aikaisemman peuran tavoin luonnollista elintapaansa. Talvet se viettää metsissä. Pehmeän lumen aikaan porot viihtyvät alavissa mäntymetsissä, mutta kovankin lumen aikaan metsissä on syötävää. Porot nauttivat puista tippuvaa luppoa.

Inarin paliskunnat sijaitsevat lähellä metsärajaa. Puut kasvavat hitaasti satojen vuosien kuluessa. Hakkuiden jäljet eivät usein ehdi korjautua ennen seuraavaa hakkuuvaihetta. Tiivissyiset, pihkaiset oksat maatuvat hitaasti ja peittävät maajäkälän. Hakkuita varten pusketut talvitiet erottuvat maastosta myös lumettomaan aikaan.

Metsävarat vaihtelevat eri paliskunnissa. Esimerkiksi Muotkatunturin paliskunnan alueesta suurin osa on kesälaitumiksi soveltuvia tuntureita ja soita. Paadarskaidi ja hakkuiden uhkaamat metsäalueet sijaitsevat paliskunnan eteläosassa.

Venäjän rajaan ja Luttojokeen rajoittuvan Nellimin tokkakunnan alueella hakkuut ja tieverkosto ovat muuttaneet laidunkiertoalueen luonnon niin, että porot pyrkivät pakenemaan perinteisiltä laitumilta kauemmas etelään Saariselän suuntaan. Tämä aiheuttaa kovia lisäkustannuksia tokkakunnalle.

Kukin paliskunta, tai paliskunnan sisällä tokkakunta laiduntaa porojaan omalla metsäalueellaan eikä voi siirtyä muualle. Siksi jokainen menetetty tärkeä metsälaidun vaikuttaa aluetta käyttävän poroperheen toimeentuloon lisääntyneinä kustannuksina ja työmääränä. Lähes kaikki metsäpaliskunnat vastustavat valtionmetsien hakkuita alueellaan.

Poronhoidon harjoittaminen on periaatteessa turvattu laeilla ja sopimuksilla. Käytännössä elinkeinon tulevaisuus on sidoksissa laidunmetsien tilanteeseen. Metsähallitus ei toteuta velvoitettaan neuvotella toimistaan näissä metsissä poronhoitajien kanssa. Monen Inarin paliskunnan tärkeillä laidunalueilla hakkuut ovat parhaillaan käynnissä ja uusia suunnitteilla.

Luppo

Luppo kasvaa vanhoissa metsissä, ei taimikoissa.
Kovan tai hyvin paksun hangen alta porojen on vaikea kaivaa maajäkälää. Puissa riippuvan lupon merkitys on siksi suurimmillaan kevättalvella, ja lauhoina talvina kuten tämä, jolloin hangen pinta vuoroin sulaa, ja jäätyy.

Porot syövät luppoa puiden rungoilta niin korkealta kuin ylettyvät, mutta eniten ne saavat sitä hangen pinnalta, jonne tuuli pudottaa irtonaista luppoa, sekä kuivia, luppoisia oksia.

Luppometsien hakkuut pakottavat perinteisen vapaasti laiduntavan poronhoidon siirtymään keinotekoiseen lisäruokintaan tai jopa koko talven kestävään tarharuokintaan. Lisäruokinta aiheuttaa paitsi suuria kustannuksia ja kohtuutonta lisätyötä, myös muuttaa perinteisen porotalouden karjataloudeksi. Sitä kaikki poromiehet, etenkään saamelaisalueella, eivät halua.